Jokainen joka apua saa, sitä joskus tajuu myös antaa

Puhuin aijemmin ahdistuksesta ja sairaslomastani. Burn outin syitä olivat ensinnäkin työ, josta en pidä - en pidä vieläkään, mutta se on sivuseikka, sekä kasaantuneet tehtävät, joita olen ollut liian väsynyt tekemään ja ne ahdistivat minua suunnattomasti. Tuntui, että elämäni on pelkkää työtä. Työtä töissä, työtä kotona, työtä ja työtä.
 Muutin vasta hetki sitten tähän asuntoon, jossa avomieheni on asunut jo jonkun aikaa. Noh, poikamieskämppä, miettikää. Tavaraa oli huru mykket ja sitten vielä minun tavarani lisäksi. En itsekään ole mikään siivousihme, vaikka naispuolinen olenkin, ja kaikki kasaantuneet työt alkoivat vain kasaantua lisää.
 Minulla on aakkostauti, eli ADHD. Oireistooni kuuluu muunmuassa vaikeus aloittaa asioita ja jumitus. Saatan jumittaa tuntejakin, enkä itse tajua ajankulua vaan uppoudun omiin ajatuksiini. Siivoaminen on ollut lapsesta saakka hyvin vaikeaa. Vaikka oikeasti hommaan menisi 20 minuuttia, aivot joko sanovat, että menee koko päivä, älä aloita tai aloitan homman, huomaan toisen asian ja taas toisen. Täten aloittamani asiat jäävät kaikki puolitiehen, enkä saa koskaan valmsita. Organisointikyky on myös erittäin heikko. On vaikea organisoida, mitä teen ensin ja mitä sen jälkeen. Ja kauanko hommassa oikeasti menee.

Kodin siivottomuus ja epäjärjestys on ahdistanut minua suunnattomasti. Olen myös erittäin huono hakemaan apua, vaan yritän pärjätä ja sinnitelä itse viimeiseen asti ja ahdistun lisää, kun en saa asioita tehtyä. Avun pyytäminen on ollut minulle merkki siitä, etten pärjää ja olen jälleen huonompi ihminen, kuin muut. Asiahan ei oikeasti ole ihan näin. Jokainen saa pyytää apua ja PITÄÄ pyytää, jos tuntuu etteivät omat voimat riitä.
 Minä pyysin apua ADHD ja ADD tukiryhmästä, joista olen saanut jo monta hyvää ystävää sekä vertaistukea. Minä pyysin ja minä sain. Olen erittäin kiitollinen tästä suuresta avusta, jonka sain. Saimme paljon asioita tehtyä ja mielialani koheni entisestään. Tämä ei olekaan toivotonta! Sain yhden suuren ahdistusmörön pois sydämeltäni. Vielä ei ole kuitenkaan valmista, mutta parempi. Todella paljon parempi, myöskin oman mielialan kannalta. Sairaalla mielellä ei kykene mihinkään.

Oli asia mikä tahansa, jos voimavarat eivät riitä on pyydettävä apua. Joskus pitää niellä ylpeys. Itselläni ei ollut kyse ylpeydestä, vaan pikemminkin häpeästä. Ja riittämättömyydestä. Mutta, avun pyytäjä ei suinkaan ole riittämätön tai huonompi ihminen. Minä olen minä, olen ihminen. En huonompi tai parempi. Olen ihminen, joka tarvitsi apua ja sai apua. Ja olen valmis antamaan omien resurssejeni mukaan apua myös muille.


PS. Katsotaan miten sujuu töissä, sillä lupasin mennä tekemään erään homman jonka jälkeen viimeksi jäin sairaslomalle. Olen huono sanomaan ei. Enkä tälläkään kerralla kehdannut kieltäytyä, vaikka oma jaksamiseni ei todennäköisesti ole vielä sillä tasolla. Yritetään.